Näin Suomi ja Ukraina kietoutuvat yhteen – Yhdysvaltojen kautta

Lännen johtajilla on yhä tuskaisempi työ selittää kansalaisilleen Ukrainan aseistamisen ja miljardiluokan tukemisen mielekkyyttä, kun on nähtävissä ettei Ukrainan ns. vastahyökkäys johda mihinkään. Suomessa erilaiset ”asiantuntijat” on valjastettu ylläpitämään illuusiota Ukrainan voitosta, ja poliitikot säestävät hokemalla kuinka ”Ukrainan on pakko voittaa”. (kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 6.8.2023

Ei kai pitäisi olla pienelle paha – ei edes Suomelle eikä suomalaisille. Otetaan siis tämä nykyisen
tiedotusilmaston analyysi tältä osin uusiksi. Sitä kautta pääsemme sitten jonkinlaisiin
ratkaisuehdotuksiin juuri tuosta löyhkäävästä tiedotusilmastosta eroon pääsemiseksi.
Kaikkihan on lähtöisin siitä, että sitä informaatiota tulee aivan hirveästi. Kellä sitä on kaikkea aikaa
seurata? Tai edes henkistä kapasiteettia yleensä?
Juuri tähän tarkoitukseen kehitettiin aikoinaan ns. stereotypia. Se oli alkuaan ihan viaton ja
hyväntahtoinen termi. Sillä tarkoitettiin tavallista kansaa viisaampien kehittämiä yksinkertaistavia
skeemoja, joilla informaatiotulva piti panna puihin sille asteelle, että tavallinen kansa niiden avulla
pystyi sitten pureksimaan tiedon hallittavaan muotoon.
Eikä tästä ollut pitkä matka sitten siihen, että tieto piti kansan suussa pureskella siihen uskoon, että
se oli nimenomaan viisaampien – ja mahtavampien – etujen mukaista. Oltiin siis propagandan
puolella. Tosin – kuten Jacques Ellul ikivihreässä teoksessaan propagandasta sanoo – propaganda
omituinen piirre varsinkin nykyaikana on se, että juuri paremmin koulutettu kansanosa menee sen
kanssa eniten vipuun, sillä tuo hiomaton ja pureksimaton tietotulva nimenomaan liehittelee sen
omanarvontunnetta.

Asiantuntijat informaation vartijoina

Mistä tässä kaikessa on kyse? No, vastataan tähän jotakuinkin muitta mutkitta seuraavasti:
Tässä on kyse siitä, että nykyään propagandalla on kaksi keskeistä elementtiä. On ensinnäkin
tietotulva. Sitten toiseksi on asiantuntija, joka sitä pureksii. Mitä pahemmin tietotulva saadaan
näyttämään ylivoimaiselta, sitä hanakammin epätoivoinen kansalainen tukeutuu asiantuntijoiden
mielipiteeseen. Eli niihin kuuluisiin ”asiantuntijoihin” ja ”tutkijoihin”, jotka on iltapäivälehdissäkin
joka käänteessä mainittava uutisen kärkeen.
Ja juuri se, että asiantuntijoihin niin paljon luetetaan, saa heidät käyttämään oikoteitä tuohon
yhteiskunnalliseen arvostukseen pääsemiseksi. Ollaankin siinä tilanteessa, että asiantuntijat ovatkin
pahiten aivopesty kansanosa eikä aivopesijänä ole kukaan muu kuin tämä asiantuntijakaarti itse. Itse
itseään aivopesten.
Ja tietyssä pisteessä ollaan jopa siinä tilanteessa, että selväkin asia pitää saada mutkistumaan
mahdollisimman monelle mutkalle. Tällöin tavallinen kansa epätoivoissaan tarrautuu
asiantuntijoihin entistä enemmän – mikä hivelee asiantuntijan itsetuntoa.
Toisaalta mitä enemmän asioita mutkistetaan, sitä enemmän asiantuntijaluokka aivopesee myös itse
itseään. Eikä siinä vaiheessa asiantuntijalla ole oikeastaan mitään virkaa. Lopulta ollaan siinä
aikoinaan paljon manatussa – mutta nykyään suorastaan tavoitellussa – tilanteessa, jossa
ihmismassan läpäisee groupthink eli ryhmäajattelu. Ja vikaan mennään – mikä oikeastaan sisältyy jo
ryhmäajattelun merkitykseen itseensä.
Ne, jotka asiantuntijoista ensin etsivät turvaa, kieltäytyvät myöntämästä olleensa väärässä heistä
tukea hakiessaan. He teeskentelevät nyt ymmärtävänsä, mitä asiantuntijat puhuvat. Ranskalainen
sosiologi Pierre Bourdieu kutsui tätä ”hyväksi tahdoksi” – mikä saa ihmiset myös käymään
museoissa, vaikka he eivät tätä oikeasti haluaisi. Kyse on kultuurillisesta hyvästä tahdosta.

Ranking-listojen turmiollisuus

Ja tässä vaiheessa – kun kukaan ei enää ymmärrä mistään mitään – avuksi tulevat ranking-listat.
Asiantuntijat haetaan nyt iltapäivälehtien haastateltaviksi instituutioista, jotka ovat jonkin ranking-
listan mukaan muita muka parempia.
Marlon Brando – yllättävää kyllä – ilmaisi tästä sukeutuvan ongelman oikeastaan parhaiten, kun
häneltä kysyttiin, oliko hän maailman paras näyttelijä. Hän vastasi, että Amerikan
perustavanlaatuinen sairaus on se, että asiat täytyy aina panna johonkin ranking-järjestykseen.
Eikä tätä voisi oikeastaan paremmin sanoa. Kyse on tosiaan sairaudesta. Ja kun oikein pinnistää
muistiaan, voi tulla mieleen sekin aika, jolloin nykyisenlaista päähänpinttymää rankingien kanssa ei
ollut. Esimerkiksi akateemisissa piireissä. Mikä nykyään ulottuu kaikkeen: on luottoluokittajaa ja
luottokelpoisuuden arvosanoja – mikä taas on kapitalismin suosimaa ihmisen kvantifiointia. Ja raha-
asioissahan siinä kuljetaan, mikä on kapitalismin ydin.
Mutta sairaus tämä ranking-villitys on myös toisaaltakin. Nimittäin siinä yleisamerikkalaisessa
tarpeessa olla maailman paras – ykkönen. Siitä juuri johtuu nykyinen skisma Kiinan ja
Yhdysvaltain välillä. Korkeimmalle korokkeelle kun ei näet Amerikan kuvioissa mahdu kuin yksi.
Ja se on Amerikka.

Natossa Trump ja Biden puhaltavat yhteen hiileen: Nato ja dollari

Ja kun Natosta tässä piti olla puhe – ainakin pikkuisen – niin otetaan tässä puheeksi tuo rahakin. Tai
aloitetaan jostakin vielä kauempaa.
Nimittäin kun Obama valittiin presidentiksi, hänen ei tarvinnut kuin suunsa avata, niin jo kilahti
taskuun Nobelin rauhanpalkinto. Tuo palkinto on tavallaan tietynlainen ranking. Ja tuolla
maineellaan ei ratsastanut pelkästään Obama itse vaan myös hänen silloinen varapresidenttinsä Joe
Biden. Biden ratsastaa tuolla maineellaan edelleenkin, vaikka kukaan ei yhtä hulluna ole ajamassa
maailmaa kolmanteen maailmansotaan.
Mutta toisaalta kuvioissa on mukana myös Trump. Tosin vähän toisesta kulmasta. Hänhän vaati
Naton jäsenmaita maksamaan oman osuutensa yhteisestä puolustuksesta.
Tämä on harhainen ajattelutapa. Nato laajentuu nimenomaan sen vuoksi, että Yhdysvaltain dollari
tarvitsee tuekseen maailman vyöttävää sotavoimaa. Muutenhan koko paperi on pelkkää vihreää
roskaa. Kuten aikoinaan Englannin puntaa pönkitti brittiläinen merimahti, niin nykyäänkin
tuollaisen yleismaailmallisen valuutan arvoa voi erottaa sen tukena olevasta sotamahdista
mitenkään.
Ja näin olemmekin Ukrainan sodan todellisilla alkulähteillä. On tosin epäselvää, tarvitseeko dollari
tuekseen edes sitä, että lännen sotavoimat voittavat konfliktin vai riittääkö se, että sota jatkuu?
Tuntuu siltä, että vastaus on tuo jälkimmäinen. Tappiosta Yhdysvallat voi nimittäin aina sättiä
jotakuta toista – kuten nyt on käymässäkin Ukrainan suhteen. Mutta muistetaan siis, että tuo trendi
alkoi kärjekkäästi jo Trumpin aikana.
Jonka aikana tapahtui myös Valko-Venäjän vallankaappausyritys – ja ilmatilan sulkemiset – ja
Naton joukkojen siirtäminen Puolaan, jossa ne nyt hankkivat Poznanin kaupungissa edelleen Valko-
Venäjän tuhoa – siis ”demokratisointia” (samaan tapaan kuin Ukrainassa, jossa kilpailevat poliittiset
puolueet on kielletty ja Zelenskyi on ainakin sanonut, että presidentinvaaleja ei järjestetä, kun on
sota).
Ja tuo vallankaappaus tapahtui sillä tavalla, että läntinen arvoyhteisö kimpassa päätti, että maassa
järjestetyt vaalit eivät olleet rehelliset. Tämä tuntuu aika ironiselta, kun pannaan merkille, että tämä
on nyt puheena jälleen myös Yhdysvalloissa – ja tuholaisena Trump, joka tosin itse piti päinvastoin
USA:n presidentinvaalin tuloksia väärinä, mistä syystä häntä nyt syytetään tulosten vääristämisestä
(vai miten se oli).

Vaaleja ei saa enää kyseenalaistaa tai muuten…

Ja tässä täytyy työntää sormensa tuohon tahmeaan soppaan, joka on Yhdysvaltain politiikka.
Ensinnäkin siitä täytyy vuoden 2020 presidentinvaaleja seurannut todeta, että paljon niissä oli
mätää. Anekdootitkin muodostavat myrskyn, kun niitä on tarpeeksi monta. Vaikka yksi petos ei
vaalien tulosta muuta, voidaan palauttaa mieleen se viisaus, että kun conquistadorit lähtivät
Espanjasta Uuteen maailmaan, jo piirunkin poikkeama oikeasta suunnasta johti siihen, että laivat
olivat Brasiliassa eivätkä Karibialla, kuten piti.
Ja täysin ihmeelliseltä tuntuu se valtamedian käsitys, että vaaleja ei ole oikeus kyseenalaistaa. Kun
Michiganissa Matt DePerno osoitti, että äänestyskoneet (joista maassa ei jostakin syystä luovuta)
olivat yhteydessä internetiin, jo silloinen osavaltion oikeusministeri Dana Nessel uhkasi häntä
rikossyytteillä. Jo nyt hänet on syytteeseen pantukin – äänestyslaitteiden kopeloinnista. Juuri se, että
tässä oon tulilinjalla monta muutakin kasvoa kuin Trump itse – esimerkiksi Rudy Giuliani – antaa
aihetta olettaa, että tässä on nimenomaan sekaantumisesta jo seuraaviin vaaleihin.
Se, että Trump ja DePerno ja Giuliani ovat poliittisella spektrillä eri väriä kuin esimerkiksi suurin
osa Kansan Äänen lukijoista, on pettävää. Kun vaalien tarkastusoikeus evätään nyt Kansan Äänestä
katsoen vastakkaiselta puolelta, se evätään samalla kaikilta. Joten ne, jotka vahingoniloisina nyt
vähättelevät sen merkitystä, mitä on tapahtumassa, saavat kyllä ennen pitkää tuta sen pilkan omassa
nilkassaan.

Valtamedia on helisemässä suojattiensa Bidenien temppujen takia

Ja mitä tulee tuohon uuteen syytekimppuun Trumpia vastaan, on erittäin valaisevaa seurata, mitä
New York Times – joka on juuri tuon ranking-listan kärkijulkaisu – siitä sanoo. Lehti panee
merkille, että Trump taas sanoo, että hän on syytön. Ja naureskelee sille. Mitään syytä naureskeluun
ei kuitenkaan ole: edellisethän oikeudelliset kampanjat Trumpia vastaan ovat nimenomaan
päätyneet syyttäjien kannalta ohraisesti. Mikä ei tietenkään estä heitä koettamasta samaa temppua
uudestaan. Ja uudestaan.
Lehden kirjoittaja nimeltä Michelle Goldberg palasi aiheeseen, joka oli se, että Biden kehui
saaneensa silloisen Ukrainan presidentin Porošenkon erottamaan valtakunnan pääsyyttäjän Viktor
Šokinin. Trumpin kannattajat lukevat tämän siten, että syyttäjä oli erotettava, koska hän oli tulossa
liian lähelle Burisma-firmaa, jonka johtokunnassa istui Biden poika Hunter. Goldberg sanoo tämän
– tietysti – olevan pötyä. Hänen versionsa on se, että Biden käski syyttäjän erotettavaksi siitä syystä,
että tämä ei tutkinut Ukrainen entisen presidentin Viktor Janukovytšin väitettyjä rikoksia.
Goldberg voi tietysti onnitella itseään siitä, että onnistuu esittämään vaihtoisen selityksen, joka
hänen omasta mielestään lyö Trumpin ja tämän kannattajien selityksen laudalta. Tosin tämäkään
selitys ei mitenkään saa Bidenia näyttämään paremmalta. Ainoa hyöty tästä selitysyrityksestä on se,
että Joe Biden saadaa jotenkin pidettyä erossa Hunter Bidenin sotkuista – mikä ei kyllä tule
tuottamaan tulosta, varsinkin kun otetaan huomioon, mitä Hunterin entinen bisneskumppani Devon
Archer vastikään todisti.

Vaaleista ja niiden luotettavuudesta

Tällä alkaa olla suora yhteys Suomeen varsinkin nyt Suomen Nato-jäsenyyden myötä. Ja mitä
tulevista presidentinvaaleista Suomessa voidaan sanoa, sanottiin oikeastaan jo tuossa edellä. Kun
Suomi on nyt pyrkyriensä ansiosta kiinteästi sidoksissa Yhdysvaltain sotkuihin, voidaan odottaa,
että sama meininki näyttäytyy myös Suomessa.
Eli tuloksia ei saa missään nimessä kyseenalaistaa. Muuten ovat Mika Aaltolan kaverit
Suojelupoliisista oven takana koputtamassa. Mutta oltakoon tuosta Trumpin touhusta ja vuoden
2020 presidentinvaaleista mitä mieltä tahansa, Kansan Äänen lukijat voivat kohottaa päänsä ja
rohkeasti palauttaa mieleensä sen Kansan Äänessä aikaisemmin esittämämme ennustuksen, että
Suomi ja Ruotsi palkittaisiin ruhtinaallisesti Euroviisuissa siitä hyvästä, että molemmat
rohkaistuivat hakemaan Nato-jäsenyyttä.
Ja niin kävikin, että viimeisistä Euroviisuista tulikin kahden kauppa ja Suomen korvapuusti. Miten
voisimme siis hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei filunkia ole odotettavissa Suomen tulevissa
presidentinvaaleissa, jos ”ennustuksemme” meni noinkin nappiin jo pelkkien Euroviisujenkin
osalta?

Onko valheella niin lyhyet jäljet, kuin väitetään?

Tosin Aaltolallakin voi olla mutkaa matkassa. Voihan olla, että yleinen mielipide alkaa kääntyä
Ukrainaa vastaan, jonka varaan Aaltola on laskenut koko maineensa. Varmasti tätäkin skenaariota
varten on jo laadittu varasuunnitelma. Ja Suomen kansa saadaan pidettyä pimennossa juuri Suomen
valtamedian ansiosta.
On kuitenkin mahdollista, että jopa Suomen kansakin näkee todellisuuden valtamediansa takaa.
Todellisuuden nimenomaan Ukrainasta. Ja nimenomaan Ukrainan vastahyökkäyksestä, joka alkoi
kesäkuun alussa. Kun siinä ei kahden kuukauden aikana edistytty edes Venäjän ensimmäiselle
puolustuslinjalle, strategiaa muutettiin siten, että puskettiin kaikin ukrainalaisvoimin keskitetysti
tietystä kohtaa rintamalinjaa.
New York Times tästä jälkimmäisestä muuten uutisoi ja antoi sille aikatauluksi pari viikkoa. Sitten
meni se pari viikkoa täyteen, eikä alkua pidemmälle päästy. Tämä uusi strategia muuten meni
pieleen todella nopeasti – mistä selittyy se, että saman vuorokauden aikana Washington Post
puolestaan ilmoitti, ettei tuota uutta strategiaa oikeasti pantu täytäntöön: kyse oli päinvastoin taas
niistä ”tunnusteluhyökkäyksistä”.
Pointti nyt Suomen kannalta on kuitenkin se, että Aaltola pani Twitter-tililleen (siis nykyiseltä
nimeltään X-tililleen) tuon New York Timesin artikkelin. Siinä se komeili sitten neocon-julkaisujen
kuten Foreign Affairs ja Foreign Policy – julkaisujen lainausten jatkona. Perin tyhmää olisi väittää,
että Aaltola ei nimenomaan tanssi neoconien – kuten Jake Sullivanin, Victoria Nulandin ja Antony
Blinkenin – pillien mukaan.
Ja tässä ei ole väliä enää sillä, että Blinken valehteli räikeästi jo toista kertaa. Suomessa
käydessäänhän hän sanoi, että Venäjällä oli Ukrainan sodan toiseksi vahvimmat sotavoimat. Tällöin
vastahyökkäys Ukrainassa oli alkamassa – ja Suomeen täytyi valaa uskoa siihen, että tasavallan
presidentti Niinistö oli tehnyt oikein junaillessaan maan Natoon ilman lupaamaansa
kansanäänestystä. Mitään pienintäkään merkkiä ei sitten kuitenkaan tullut siitä, että Venäjä olisi
jotenkin jäämässä alakynteen.

Valetta valeen perään – se ei ojaan kaada

Miten käy Blinkenin – ja siis Niinistön – uskottavuuden? Ja se toinen Blinkenin emävale oli se, että
Ukraina oli vastahyökkäyksensä aikana valloittanut takaisin 50% niistä alueista, jotka Venäjä oli
vallannut. Koska tähän on vaikea löytää tueksi mitään vastuullista laskutapaa, voidaan vain todeta,
että Blinken laski jo toisen emävaleensa. Eikä tässä tarvitse edes kysyä, miten käy hänen omalle
uskottavuudelleen – ja sitä myötä Niinistön. Niille ei nimittäin käy mitenkään. Asiantuntijatkin niin
antavat ainakin olettaa, että molempien uskottavuus on rikkumaton – siis tätä virkaa täyttää tuo
Aaltola. Josta siis ollaan leipomassa presidenttiä presidentin tilalle.
Ja osviittaa siitä, mitä käy myöhemmässä vaiheessa niille, jotka haistavat presidentinvaaleissa
palaneen käryä, antaa se, mitä kahdelle demarijohtajalle on käynyt, kun uskalsivat asettua Niinistöä
vastaan. Erkki Tuomioja veisaa joutsenlauluaan. Ja Paavo Lipponen joutui ikävään valoon
arvosteltuaan Niinistön keulimista ulkopolitiikassa pääministerin edelle. Lipposesta nimittäin
muistutettiin, miten köpelösti kävi Nord Stream -hankkeelle, jossa hän oli neuvonantajana.
Ja tuosta Venäjän syyllisyydestä muka oman kaasuputkensa räjäyttämiseen ei ole tainnut hetkeen
kuulua enää mitään. Sanottiinhan Ulkopoliittisesta instituutista – joku tutkijan pölhö se oli –
aikoinaan ensimmäisen drooni-iskun Kremliin olleen senkin venäläisten itsensä suorittama. Tähän
alkoi sitten tulla muutos, kun Ukraina alkoi ottaa vastuun Moskovaan suuntautuneista drooni-
iskuista. Ja nyt, kun tuo uusi strategia vastahyökkäyksestä on jämähtänyt paikoilleen,
vastahyökkäyksen nimenomaiseksi kolmanneksi strategiaksi on nimenomaan nostettu nuo Ukrainan
drooni-iskut – joilla Zelenskyin mukaan sota tuodaan Venäjälle (retoriikka tuo mieleen Islamilaisen
valtion, mutta ei sitä yhteyttä kukaan saa nähdä).

Viljadiili

Ja tämän tiimoilta sitten tuo viljadiili. Siitä lännen arvoyhteisö on suivaantunut, kun Venäjä ei sitä
ties monetta kertaa enää uusinut. Lännen arvoyhteisö on suvainnut arvostella Venäjää siitä, että se
haluaa näännyttää maailman köyhimmät maat nälkään.
Mutta kuten jokaisen pitäisi jo tässä vaiheessa tajuta, on tässä kyseessä muutakin. Kyse on näet
siitä, että läntinen arvoyhteisö ei pitänyt omaa osuuttaan tuosta diilistä. Keskeinen kohta olisi ollut
Venäjän maanviljelyspankin liittäminen takaisin SWIFT-järjestelmään.
Niistä viljankuljetuskäytävien sulkemisista on ollut sellaista selitystä, että niiden kautta kuljetettiin
aseita. Niitä aseita on käytetty sitten Krimillä. Ja viljadiilin jatkamatta jättäminen osuikin siihen
ajankohtaan, että Krimin siltaa kohtaan tehtiin jälleen tuhotyötä. Ja sanotaan nyt sekin, että kyse on
terrorismista. Vai miten on muka ymmärrettävä se, että näiden iskujen nimenomaiseksi
tarkoitukseksi on ilmoitettu, että niillä luodaan pelkoa kansaan, niin että se nousee kapinaan Putinia
vastaan? Tuohon on jo nimenomaaa ilmaistun tavoitteensakin puolesta terrorismia.
Ja Suomen veronmaksaja rahoittaa sitten tätä terrorismia omalta osaltaan. Ja EU:ssa kun terrorismin
rahoittaminen on mainittu yhdeksi syyksi siihen, että kaikkien pankkitilejä syynätään heti, kun on
vähänkään isommista rahoista kyse.

Miten Euroopan käy?

Miten tässä käy? Se, mitä Suomi tekee, määräytyy pitkälti siitä, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu.
Kuten on nähty edellä.
Ja siitä voi sanoa, että USA:n ulkoministerin kakkosvirkaan on nyt nostettu Victoria Nuland.
Hänellä on merkittävä osa jo Ukrainan vuoden 2014 vallankaapauksessa.
Nyt kun Niger ja Wagner on saatu tähän vyyhteen sotkettua, tässä alkaa olla jo selvät
maailmansodan merkit. Mutta ei tosin vielä sen enempää. Mutta aikoinaan unohduksiin painuneilla
uhkilla on paha taipumus nostaa päätään, kun ihmisten huomio on muualla. Ja tuosta Zaporižžjan
ydinvoimalan tulituksesta voi vain sanoa, että se voi olla juuri sellainen päätään nostava ilmiö.
Sehän jäi vähemmälle huomiolle Vilnan huippukokouksen edellä, jolloin sinne kuulemma
kaavailtiin ydinvoimalaonnettomuutta, jota tulitus olisi edesauttanut – tarkoituksena lavastaa Venäjä
maailman suurimmaksi ydinaseuhkaksi. Kerrotaan, että tämä hanke kariutui siitä syystä, että
Euroopan johtajat saivat Zelenskyin puhuttua jättämään tämän tekemättä, sillä he eivät ihastuneet
siihen ajatukseen, että iskun jäljiltä kohonnut saastepilvi olisi kulkeutunut tuulten mukana EU:n
alueelle.
Mutta kuinka kauan Euroopan ”johtajilla” on mitään painoarvoa? Nehän ovat täysin USA:n tossun
alla. Tätä ei mikään osoita paremmin kuin se, että Saksan arvovaltainen Frankfurter Allgemeine
Zeitung valitti, että Saksan talous on ryytymässä pahemman kerran – eikä se yrittänytkään selittää
tätä mitenkään parhain päin, sillä Saksalle tuo on tälli paljon muussakin kuin pelkästään
taloudellisessa mielessä.

Miten Suomen (ja Ruotsin) käy?

Ja mitä Suomeen tulee…Olisi voinut nämä parin viime vuoden aikaiset tihutyöt jättää tekemättä.
Miten paljon pahemmin mikään olisi voinut silloin mennä kuin nyt?
Niin, ja se Ruotsin Nato-jäsenyys. Turkki saatiin sen puolelle lupailemalla amerikkalaishävittäjiä ja
EU-jäsenyyttä. Kummastakaan ei ole kuulunut mitään (paitsi EU:sta se, ettei Turkin kannata
jäsenyydestä haaveilla). Miten käy siis Ruotsin Nato-jäsenyyden Turkin parlamentissa myöhemmin
tänä vuonna? Ja miten sen kävi Unkarin parlamentissa tätä ennen?
No, ei se mitään, Alexander Stubb kävi muutama kuukausi sitten Ruotsin TV:ssä sanomassa, ettei
kannata murehtia, sillä hänen tietojensa mukaan Ruotsin jäsenyys oli jo varma juttu. Että tällaisia
asiantuntijoita…Ja Stubb sanoi myös Twitterissä Suomen Nato-hakemusta arvostelleelle
brittipoliitikolle, että ”me tiedämme, mitä teemme”.