Turvallisuusarkkitehtuuri uusiksi – Älyllistä elämää Suomesta etsimässä

Suomi on heittäytynyt turvallisuuspolitiikassaan täysin Naton eli USA:n varaan. USA:lla on kuitenkin taipumus lähteä litomaan silloin kun tilanne käy tukalaksi. Presidentti Niinistö on ajanut Suomen tilanteeseen, jossa sen itsenäisyys on USA:n varassa. Onko ajateltu lainkaan miten käy, kun valta vaihtuu USA:ssa ja Washingtonin uusi isäntä ei mahdollisesti olekaan kovin kiinnostunut kaukaisesta Suomesta? (kuva: Wikimedia Commons)

Jonathan Widell 23.7.2023

Puhumme sellaisesta hienosta asiasta kuin “turvallisuusarkkitehtuuri”, ikään kuin se olisi jotain
Alvar Aallon suunnitteleman Finlandia-talon tapaista rakennetta, josta täytyy aina tietyin väliajoin
käydä uusimassa alas tippuneet laatat, niin että sitä on kivempi katsella. Viime viikolla kuitenkin
Kansan äänessä tuumailimme, että tokko Suomella enää on virallisia rajoja ollenkaan, kun piti
Pariisin rauhansopimus, jossa ne oli vahvistettu, torpedoida liittymällä sopimuksen vastaisesti
Natoon, minkä myötä ne rajat sitten liukenivat.
Näitä voi tietysti naureskella, mutta tässä – kuten monessa muussakin asiassa nykyään – voi
toisaalta kysäistä, onko Suomessa enää älyllistä elämää ollenkaan. Olemme siis tietyllä tavalla
älyllistä elämää mekin etsimässä. Tosin Suomesta. Eli toisin sanoen Euroopan unionista.

Onko Suomella rajoja? Entä Puolalla?

Tässä viikonloppuna nimittäin Putin varoitti Puolaa – muka puhellen turvallisuuspomonsa
Naryshkinin kanssa suljettujen ovien takaa sukeltauduttuaan – että Puolan kannattaa muistaa, että
toisen maailmansodan jälkeen Puola sai nykyisen alueensa ja siis nykyiset rajansa Neuvostoliiton
ansiosta. Siihen astihan Puola oli ollut melko tekele käytävineen ja joskus kartalta kokonaan pois
pyyhkiytyen. Samalla Liettuakin sai nykyisen Vilnan alueensa (jossa muuten vastikään pidettiin se
jo visusti unhoon jäänyt Naton huippukokous) Neuvostoliiton ansiosta, joka antoi sen Liettualle –
Puolalta.
Tämä Putinin jutustelu liittyi siihen Venäjän tiedustelun tietoon, että Nato pistäisi Puolan asialle
läntistä Ukrainaa miehittämään. Mille tielle ne se tietysti jäisivätkin. Osaksi tätä ei tarvitse edes
jättää Venäjän tiedustelun tietojen varaan. Ihmetyttämään se panisi muutenkin, miksi Ukrainan uusi
ortodoksikirkko ja Puolan katoliset olivat levittämässä anteeksiannon sanomaa Volhynian
verilöylyn 80. vuosipäivänä tässä kuussa. Paikalla olivat myös Ukrainan presidentti Zelenskyi (pää
painuksissa) ja Puolan presidentti Andrzej Duda. Volhynian verilöyly oli tapaus, jossa Ukrainan
nationalistit tappoivat tuhansittain etnisiä puolalaisia, mitä Zelenskyi ja Ukrainan ortoksit pyysivät
Puolalta anteeksi. Kuten Kansan Äänessä olemme jo puhuneet, Zelenskyi kävi tätä
anteeksipyytämässä jo kuukausia sitten Puolan-käynnillään.
Eikä tämä lähentyminen muutenkaan mikään salaisuus ole ollut – lievästi sanottuna. Paljon ei jäänyt
spekulaation varaa sille, että Puola tosiaan olisi kohta Ukrainaan tulossa oikein valtion virallisin
voimin. Tästäkin olemme Kansan Äänessä jo puhuneet.
Putin sanoi tähän, että mikäli Ukraina haluaa läntisen osansa antaa Puolalle – tai siis antaa Puolan
miehittää sen – tai niin pois päin, Venäjälle ei ole siihen mitään sanomista. Toisaalta näihin
samoihin suunnitelmiin tosin kuuluu sekin, että Valko-Venäjä otettaisiin niin sanotusti takaisin
Puolalle ja Liettualle – jotka nyt siis ovat ainakin olevinaan hyvää pataa keskenään. Tähän Putin
sanoi, että tämä ei tule onnistumaan: itse asiassa Venäjä tulee tähän vastaamaan kaikin keinoin,
mikä tietysti – nyt vihdoin – tarkoittaa niitä paljon puhuttuja ydinaseita.
Ja niitähän on – taktisia sellaisia – jo sijoitettukin Valko-Venäjälle nimenomaan Puolan mahdollisen
hyökkäyksen varalta. Mikään uusi tulijahan Puola – sen enempää kuin Liettuakaan – on näissä
Valko-Venäjään liittyvissä suunnitelmissaan, jotka toistaiseksi ovat ”rajoittuneet” Lukashenkon
vallasta syöksemissuunnitelmiin – milloin ns. demokraattisesti ja milloin taas vähemmän ns.
demokraattisesti.
Se, mitä Putin Puolalle halusi neuvoa antaa, oli se, että kun – tai siis jos – Puola rupeaa omia
rajojaan muuttamaan, se heittää yli laidan Neuvostoliitolta aikoinaan saamansa lahjan: nimittäin oman valtionsa rajoineen ja alueineen. Voipa näet Saksa ruveta kinuamaan omaansakin takaisin
Puolalta. Otetaan nyt vaikka tuo Gdansk, joka oli juuri toiseen maailmansotaan asti aika jännä
saksalaisjohtoinen vapaakaupunki nimeltä Danzig. Mutta Saksan omiakin alueita Saksalla riittäisi
takaisinvaadittavaksi vaikka miten.
Minkä Puola hyvin tietää. Juuri sitä vartenhan Puola on kaiketi esittänytkin näitä poskettoman
suuria sotakorvauksia Saksalta kerta toisensa perään. Mihin Saksa taas on sanonut jämäkästi, että ei
käy.

Presidentti Niinistön perintö nähtävissä koko karmeudessaan jo nyt

No, tästä ei ole sitten pitkäkään matka siihen, mitä Kansan Äänessä sanoimme Suomen rajoista. Jos
näitä ruvetaan rukkamaan muka sillä varjolla, että kaikesta Neuvostoliiton perinnöstä pitää päästä
eroon, siinä voi kuulkaa käydä niinkin, että kaiken muun ikävän Neuvostoliiton perinnön mukana
menevät myös Suomen rajat. Puolueettomuushan on jo mennyt. Ja osoittaaksemme, ettei tämä ole
enää mikään pelkän spekulaation asia, muistutetaan nyt jo kolmannen kerran, että Dmitry
Medvedev on jo muistuttanut, että Suomen itsenäisyys oli Leninin ajattelemattomuuden ansiota.
Tarkoittaen tietysti sitä, että tällainen ajattelemattomuus on paitsi tuomittava myös korjattava.
Tällainen on siis Suomen nykyjama kaikessa karuudessaan. Jos Suomen presidentiltä jotain voi
vaatia, se olisi ainakin se – näin maalaisjärjellä ajateltuna – että tällainen asetelma, jossa Suomen
itsenäisyys ei ole enää millään paperilla vaan Naton – eli Yhdysvaltain suojelun – varassa, olisi
tullut välttää. Mutta ei. Niinistö on nimenomaan painanut kaasua pohjaan juuri tähän karuun
asiantilaan pääsemiseksi. Siitä hyvästä kansa on huudattamassa häntä ylimmäksi johtajaksi, jonka
kannatusluvuissa Suomi kilpailee Pohjois-Korean kanssa.
Onko siis älyllistä elämää Suomessa edes olemassa? Onko se ylipäänsä mahdollista, vai onko se
jotenkin kääntäen verrannollinen kansan onnellisuuteen – ainakin kansainvälisten mittausten
valossa, jos niihin on mitään luottamista sen enempää kuin Suomen valtamediaan, joka nyt siis
tekee päätökset kansan kohtalosta kansan itsensä sijaan.
No, Suomella on – toisaalta – sellainen avu tässä, että se ei ole Puolan tapainen Neuvostoliiton
luomus. Sitä vastoin se on kylläkin Neuvosto-Venäjän luomus. Siihenhän tuo viittaus Leniniin
puolestaan viittaa. Mutta – siis vielä toisaalta – Suomi oli tavallaan itsenäinen yksikkö Venäjässä
tsaarinaikana, joten tässä on kyllä hiukan erilainen meininki kuin Puolalla tai Liettualle. Jos se nyt
jotakuta lohduttaa – sillä muutenhan tämä on kyllä tyritty koko lailla perin pohjin. Ja tässä vaiheessa
on sitten palattava vanhoihin suomalaisiin valaistuneisiin yksilöihin, kuten Leo Mecheliniin, jonka
nimi on jäänyt muuten unhoon – mitä nyt Mechelininkadusta Helsingissä hänet vielä jotenkuten voi
tunnistaa.

Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa erottamassa: Suomi keskiössä?

No, Natosta – siis Yhdysvalloista – ei tässä yhteydessä kannata juuri puhua. Sehän tiedetään, että
Yhdysvallat lähtee karkuun, kun tulee tiukka paikka. Jos kohta tätäkään ei kannatta niin paljon
painottaa, että joku saa aiheen syyttää meitä karrikoinnista.
Mutta tässäkin on näyttönä muukin kuin Kansan Äänen spekulointi. Kun Biden kävi
tupatarkastuksella Suomessa tässä kuussa, joku lehtiläs kysyi häneltä, miten Yhdysvaltain sisäinen
sekasorto vaikuttaa Yhdysvaltain kykyyn turvata esimerkiksi Suomen turvallisuus. Tämä on
häkellyttävä kysymys. Onko ko. henkilö enää edes töissä? Vaikka tuossa nyt vähän tuli
parafrasoitua, tähän pakkautuu nimittäin muutamakin asia. Ensinnäkin Suomen itsenäisyys on nyt
Yhdysvaltain varassa. Toiseksi Yhdysvaltain sisäpoliittinen tilanne on sekasortoinen eikä se voi olla vaikuttamatta Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Mistä pääsemmekin sitten siihen – jo aika selvän
näköiseen asiaan – että Bidenin ja hänen poikansa sotkut Ukrainassa ovat varsin todennäköisesti
vaikuttamassa Bidenin ulkopoliittisiin ”ratkaisuihin” Ukrainan suhteen. Tästä ei kannata enää
keskustella sikäli, onko tämä todellinen ongelma vai ei: Yhdysvalloissahan on nyt löydetty
sähköposti, jossa Burisman pomo ehdottaa Bidenin pojalle Hunterille, että tämä voisi saada isänsä
karistamaaan Ukrainan pääsyyttäjä Viktor Šokin Burisman kannoilta. Burismalla oli näet menossa
IPO eli listautumisanti, johon tuollainen ikävä julkisuus olisi voinut vaikuttaa kielteisesti. Ja
Bidenin omakehu oli sitten ylitsevuotainen, kun Biden tosiaan presidentti Porošenkon erottamaan
Šokinin – hänhän puhui siitä avoimesti kerskuen videolla, joka kuuluu jo yleissivistykseen.
Eikä tämä ole kuin alkua. Muistammehan, että kongressi alkoi tutkinnan Donald Trumpia vastaan
sen takia, että tämä oli pyytänyt vastavalittua Zelenskyiä ottamaan selvää, miten Bidenilla oli
sormensa pelissä tässä Burisman asiassa. Se, että demokraattipuolue Yhdysvalloissa on valmis
tykittämään niin täysillä, että USA:n omatkin instituutiot ovat järkkyä, osoittaa, että tässä on
jostakin vielä vakavammasta asiasta kyse. Voimme vain arvailla. Vaikka mitä hyötyä on arvailusta,
kun näitä päivänselviä asioitakaan ei ns. älymystö noteeraa miksikään. Kai ovat uraodotteet
poloisilla vaarassa rapautua, niin ettei parane liikoja kysellä.

MAGA-kommunismia vai kapitalismin eri kaavoja?

Mutta tuosta Trumpista riittäisi puhumista, minkä takia siihen aiheeseen on vähän vastenmielistä
ruveta puuttumaan. Sanotaan nyt kuitenkin sen verran, että Trump ei välttämättä ole sellainen
työväen sankari, joksi hänen entinen strateginsa Steve Bannon on häntä tahtonut maalata. Voi tuntua
huipasalta sellaista ehdottakaan (mutta ei siinäkään kaikki, USA:ssa on lähes vakavalla mielellä
lanseerattu käsite ”MAGA-kommunismi”).
Tässä nimittäin näemme kapitalismin ongelman. Trump halusi tuoda valmistavan teollisuuden
takaisin Kiinasta Yhdysvaltoihin. Tässä hän on varmaan ollutkin oikealla asialla, kuten Kansan
Äänestäkin on voinut joku poimia. Mutta mitä tapahtuu, kun globaalisti levittäytyneet ja
kellokoneen tarkkuudella kirjaimellisestikin toimivat toimitusketjut pannaan poikki? No tuloksena
on tietysti puutteita. Ja mitä käy, kun tavaraa ja palvelua ei enää tahdo olla kaupan? No hinnat
nousevat. Eli seurauksena on siis inflaatio. Mikä ei ole hyvä asialla vähätuloisille – eikä paljon
muillekaan – semminkin kun inflaatiota sitten ruvetaan lääkitsemään korkojen nostolla, mikä
saattaa asunto- ja muut velalliset vararikon partaalle.
Ja tätä ongelmaa tuli sitten kuin tilauksesta vielä pahentamaan pandemia, jota puolestaan lääkittiin
sellaisella kaistapäisellä keinolla kuin sulkutiloilla ja matkustuskielloilla. Paransiko tämä jo
ennestään pahaa ongelmaa jotenkin? No ei takuulla, ja tässä mielessä – siis kun piruja oikein
maalaillaan seinille – voi ymmärtää, miksi Trumpin suhde pandemiaan ja matkustuskieltoihin ja
muihin on ollut niin sekavan hämmentävä, että hänen monet kannattajansakin ovat kääntyneet häntä
vastaan.
Ja kun piruja oikein maalaillaan seinille, on vielä tajuttava sekin, että jo orastavaa inflaatiota –
kaiketi tavallisen kansan päänmenoksi – on pahennettu kaikeinnäköisillä tukiaisilla, kuten
koronatuilla. Ja sitten inflaatiota lääkitsemään pantiin vielä lisää tukiaisia, kuten surullisen kuuluisa
Inflation Reduction Act Yhdysvalloissa. Tällä saatiin teollisuutta pakenemaan Euroopasta, mitä
Macron ja Scholz tajusivat voivotella jo etukäteen.
Ja miten inflaatiota ja talouden kaikkea muuta ongelmaa, jota pandemia ei kyllä mitenkään
ratkaissut, on ruvettu vielä tämän lisäksi ”ratkomaan”? No tietysti maahanmuutolla. Biden avasi
Yhdysvaltain etelärajan aivan kautensa aluksi, ikään kuin se olisi ollut jokin Trumpin kanssa
yhdessä sovittu juttu. Jota Trump sitten vastustelee, vaikka hän ei sitä tavaramerkkiään eli rajamuuria suurista puheistaan huolimatta saanut oikein aikaan muuten kuin kameroiden
näytettäväksi. Ja se, että Trump on nyt (jälleen) joutumassa syytteeseen siitä, että hän muka vastusti
vallanvaihtoa, alkaa tässä vaiheessa tuntua teatterilta, jossa Trumpin oma osuus on vähintäänkin
epäselvä. Hänen omaa kannatustaan nuo oikeudelliset ongelmat ovat nostattaneet pilviin itse
republikaanipuolueen riveissä – ylitse sen muka pahimman uhkansa Floridan kuvernöörin Ron
DeSantisin ylitse.
Se, että MAGA-joukoilla ei ole täysin puhtaita jauhoja tässä pelissä, ilmenee – tosin epäsuorasti
silloinkin – siitä, että Bannon itse myöntää, että globalisaatiosta oli ainakin yksi hyvä seuraus: se,
että inflaatio pysyi kurissa. Ja tuosta rajan avaamisesta, joka nyt on Bannonin kestoaiheena,
pääsemmekin siihen toiseen asiaan: tuota globalisaation kampittamiseksi suoritetusta teollisuuden
kotiuttamisesta – joka aiheuttaa hinnan nousua eli inflaatiota – selvidytäänkin tuomalla
globalisaatiokin kotiin: nimittäin halpatyövoimaa ulkomailta hankkimalla. Siis lähes rajattomalla
maahanmuutolla. Joka kyllä voi laskea vasta kotiutetun teollisuuden työvoimakustannuksia mutta
nostaa väestön kasvun takia esimerkiksi asuntojen hintoja.
Ei sovi vähätellä Trumpin ja demokraattien kiistojen verisyyttä. Kilpailu vallasta on kova ja
koruton. Ja todellinen. Ei kuitenkaan käy unohtaminen sitä, että jos tässä jotakin yhteistä peliä
haluaa nähdä, sitä ei tarvitse kaukaa hakea. Se pelihän on se vanha kunnon kapitalismi, jossa
vastakkaisetkin osapuolet näyttelevät vain protagonistin ja antagonistin osaa, vaikka peli on itse
asiassa sama – ja ainakin näkeväisille, lähinnä Kansan Äänen lukijoille, jo ennalta sovitun
tuntuinen.
Ja näiden taloudellisten seikkojen rakenteen varaan sitten asettuu – täysin kommunistisen teorian
mukaisesti – henkiset ja kulttuuriset pyrinnöt. Pitäisi olla selvää, että kun maahanmuutto on näinkin
rajatonta, kansakunnan henkinen perintö – tai sanotaan hienommin ”sosiaalinen koheesio” – on
vaarassa. Tästäkin riittäisi juttua – mutta sanotaan vain se, että mitä tabumpi jokin asia on, sitä
keskeisempi se on.

Oma lasikoppi – vankila vai vapaus?

Nämä asiat eivät ole kuitenkaan vaikeita käsittää. Olemme vain siinä Albert Camus’n kuuluisaksi
tekemässä tilanteessa, että ”minun” ja ympäröivän maailman välillä on ikään kuin lasiseinä, jota
vastaan ei voi muuta kuin paukutella ja koputella. Olemme siis siinä tilanteessa, jossa Meursault oli
Ranskan Algeriassa, jossa ympäröivä maailma oli aina jotenkin ulottumattomissa ja
käsittämättömissä.
Ehkä tästäkin on jotakin hyvää tulossa. Camus sai ainakin Nobelin palkinnon – sellaisiakin
myönnetään joskus aiheesta. Mutta luodaan nyt valoa tuohon lasikoppiin, johon olemma
sulloutuneet. Se, että siinä on lasiseinä ympärillä, olisi nyt ensiksi tajuttava. Ja tajuaminen on kovan
yrittämisen takana. Pannaan siksi provosoiva otsikko ”älyllistä elämää Suomesta etsimässä”. Ja
siinä meillä onkin se hieno turvallisuusarkkitehtuuri koko alastomuudessaan. Ei ole muuta
turvallisuusarkkitehtuuria kuin oma lasikoppi. Kaikki rajat sen alkupuolella ovat nyt tuuliajolla.