Venäjän ns. vallankaappausyritys – ja miten se sopii lännen uuteen metanarratiiviin

Lännessä ei ole peitelty pettymystä, kun ns. vallankaappausyritys epäonnistui Venäjällä. Tempauksen järjestänyt Wagner-johtaja Jevgeni Prigožin itse totesi, ettei tavoitteena ollut Putinin kaataminen. Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka tarjoutui välittäjäksi, ja sopu saavutettiin nopeasti. Valko-Venäjä on ollut lännen hampaissa Lukašenkan kaudella, koska se harjoittaa itsenäistä politiikkaa eikä suostu lännen vasalliksi. Kuva: Wikimedia Commons/www.kremlin.ru

Jonathan Widell 27.6.2023

Niin tuosta Venäjän ns. vallankaappausyrityksestä on sanottava, että ennen kuin kukaan tiesi
lauantaina asiasta mitään muuta, sen valtamedia tiesi kertoa, että Venäjällä oli menossa
vallankaappaus tai ainakin sen yritys. Nopeastipa valtamedia tiesi touhua sellaiseksi
luonnehtia.

Pari tärkeää asiaa Prigožinista, ennen kuin unohtuu

Tässä metakassa on ollut unohtua pari asiaa, joten mainitaan ne tässä tulevia polvia varten.
Jevgeni Prigožin syytti Venäjän asevoimia Wagner-joukkojen tulittamisesta. Jotakin videota oli
näyttää, vaikka ei kukaan siitä pystynyt päättelemään oikein mitään. Jotakin merkillistä
tapahtui. Wagner marssi varsinaisen Venäjän puolelle Rostoviin ja piiritti virallisia Venäjän
asevoimien rakennuksia. Sitten alkoi marssi kohti Moskovaa. Jossakin välissä olisivat sitten
lentokoneet ja helikopterit olleet mukana tuoksinnassa, ja tämän sanotaan sitten vaatineen
ihmisuhreja.
Mutta se toinen asia, joka on nostettava esille, on se, että Prigožin sanoi sitten, ettei hän
mitään vallankaappausta halunnut – kunhan antoi Venäjän asevoimille – ja erityisesti
puolustusministeri Sergei Šoigulle, jonka kanssa hänellä on ollut napit vastakkain jo pitkään –
oppitunnin siitä, miten nopeasti Ukrainan valloitus olisi häneltä käynyt, jos hänellä olisi ollut
valtaa, niin kuin on mieli. Tässä voisi sanoa, että Prigožin valehtelee. Mutta asia on sillä
tavalla, että vaikka valehtelisikin, hänen olisi valehdeltava niin hyvin, ettei menisi sanoissaan
niin sekaisin, että puhuisi ristiin itsensä kanssa. Näin kävisi, jos hän olisi jossakin vaiheessa
maininnut mitään vallankaappauksesta – tai edes arvostellut Putinia itseään. Jos hän olisi
tällaisia puhunut – tai edes antanut ymmärtää – olisi tähän mennessä kai tullut julki.
Eli ei tässä vallankaappausyrityksestä näytä olleen kyse. Korkeintaan raivokohtauksesta, jolla
hän on koettanut saada vanhan kaverinsa Putinin antamaan nimenomaan Šoigulle kenkää.

Oliko länsimailla osuutta asiaan?

Minkä vuoksi onkin kysyttävä, miten länsimedia oli niin nopeasti julistamassa
vallankaappausta. Ja ilmoittamaan sitten juuri sopivassa kohdassa – kun koko juttu oli
menossa pannukakuksi – että USA:n tiedustelu oli ollut Prigožinin aikeista – siis edelleen
vallankaappausyrityksestä tai jostakin – tietoinen jo jonkin aikaa. Näin New York Times
artikkelissaan juuri sanoi. Sanoi kuitenkin, että USA ei halunnut Prigožinin aikeisiin osallistua.
Perimmältään tässä oli kai huolena se, että jos Putin joutuisi ahtaalle, hän voisi käyttää niitä
kuuluisia ydinaseitaan. Eikä tilannetta olisi juuri vakauttanut se, jos Prigožinista olisi tullut
presidentti presidentin paikalle. Ei hän Putinia ainakaan tasapainoisemmalta vaikuta. Mutta
juuri se, ettei kukaan tosissaan edes kuvitellut Prigožinia Putinin paikalle, osoittaa, että tässä
väitteessä vallankaappauksessa ei ollut totuutta edes siteeksi.
Itse asiassa länsimaiden osuus on suurelta osin kätkössä suoraan silmiemme edessä – eli
”hidden in plain sight”. Ja se osuus on juuri tuossa valtamedian uutisoinnissa. Vähintäänkin
väitteet vallankaappauksesta horjuttivat Venäjän taloudellista vakautta – jota vuoden takaiset
pakotteetkaan ei ole juuri saaneet turmeltua. Tämä on tainnut kuitenkin olla sivutuote.
Uskottavammalta vaikuttaa, että tällä vallankaappausepisodilla saatiin paikattua narratiiviin
jääneitä aukkoja Bahmutin kukistumisen ja Ukrainan vallankaappauksen epäonnistumisen jäljiltä. Se, että kukin näistä episodeista on sinällään pannukakku, ei suinkaan tarkoita sitä, että lännen valtamedialla ei olisi pokkaa väsätä uutta episodia edellisten jatkoksi – päättyköönkin myös sitten epäonnistumiseen, kuten nyt kävi.
On myös muistettava, että uutena suorastaan metanarratiivina tässä on nyt ydinsodan
haamu. Se, että New York Timesin oli taas muistettava varoittaa ydinaseista, edesauttoi taas
tätä agendaa omalta osaltaan – olkoonkin, että tuo pikkuaskel naamioitui päinvastoin
huoleksi. Tämä negaatiohan ei itsessään mitään merkkaa. Eihän tuon New York Timesin
jutun huomautus, että USA:n tiedustelu ei halunnut Prigožinin tempaukseen mitenkään
osallistua, estänyt Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovia epäilemästä länsimaiden
osallisuutta, kun hän ilmoitti Venäjän käynnistävän tutkinnan juuri siitä asiasta.
Samansuuntaista sanoi sitten myös Putin siihen perään.

Valko-Venäjä keskiöön?

Ja olipa tuo osuus totta tai ei – ja jos oli, olipa se sitten näkösällä tai piilossa, mitään epäilystä
ei ole, että Nato on käymässä kärkkäämmäksi. Demokratian puolustamisella ei sen
toiminnalla ole ollut pitkään aikaan edes nimeksi – onhan sanottu, että Ukrainassa ei
järjestetä presidentinvaaleja, ennen kuin sota on ohi. Jatkuuko se sota siis enää demokratian
puolustamiseksi? Näin ollen se, että Saksa sijoittaa joukkojaan pysyvästi Liettuaan, liittyy siis
johonkin raadollisempaan valtapyyteeseen.
Eikä näin ollen ole ihme, että Prigožin ollaan järjestämässä Valko-Venäjälle. Missä on myös
tuoreeltaan venäläisiä ydinaseita. Ja kohta ehkä myös Wagner – uudessa muodossaan
kaiketi, nyt kun Wagneria ollaan virtaviivaistamassa Venäjän komentorakenteiden kanssa
(minkä pitäisi lisätä Valko-Venäjän luottamusta sitä kohtaan – kun muistetaan, että olihan
Wagnerilla aikoinaan kuulemma sormensa pelissä myös Valko-Venäjällä sattuneessa
vallankaappausyrityksessä).

Näin tilanne vyöryy kohti Suomea

Mitäpä tähän voi Suomen näkökulmasta sanoa kuin sen, että hyvinpä on toiminnan
painopiste nyt lipumassa kohti uutta Naton jäsenvaltiota kohti. Siis Suomea.
Niistä turvatakuista ja muista lupauksista voi vain sanoa, että jos muut pelurit pitävät tässä
pelissä sanansa samaan tapaan kuin Sauli Niinistö puheensa kansanäänestyksestä ja
kymmenestä muusta pikkuasiasta matkalla Natoon, ei Suomessa tule ainakaan jännitystä
puuttumaan. Kuten olemme todenneet, metanarratiivina on matka kohti ydinsotaa. Noita
sivujuonteita on sitten tuore puhe rauhanneuvotteluista. Joiden onnistuminen riippuu siitä,
annetaanko Venäjän olla niissä poikkeuksellisesti mukana.
Jonka vastapainona on sitten se jo pitempään tapetilla ollut asia, että Vilnassa (kun muuten
Liettuasta tuli puhe) on kohta Naton huippukokous, jossa puolestaan tapetille on alkanut
nousta Ukrainan Nato-jäsenyys joko suoraan jäsenenä tai sitten jonkin yhteisrakenteen
kautta. Tilanne on niin kinkkinen – ja kuitenkin niin tärkeä – että Naton pääsihteeri Jens
Stoltenberg voi hyvinkin joutua vielä jatkamaan pestissään – kun muut eivät näytä pääsevän
yksimielisyyteen edes seuraajasta.
Suomi, joka vielä vähän aikaa sitten sanoi tappelevansa sen puolesta, että Ruotsi pääsee
klubiin, on nyt alkanutkin niputtaa tähän samaan pyrintöön myös Ukrainan jäsenyyden. Mikä
oli – kuten muistamme viime vuoden alusta – juuri se syy, miksi Venäjä aloitti sotilaallisen
erityisoperaationsa. No, siitä on jo yli vuosi aikaa, joten kohtuutonta lienee vaatia, että kukaan
sitä enää muistaisi. Saas nähdä.