30 vuotta neuvostojoukkojen kotiuttamisesta Afganistanista

Afganistanin sodan muistomerkki Minskissä

NKP:n Pääsihteeri Sergei Skvortsov, julkaistu 25.2.2019

30 vuotta sitten neuvostojoukot kotiutettiin Afganistanista, missä ne olivat toimineet noin kymmenen vuoden ajan. Kyseisen pyöreän luvun täyttymisen yhteydessä on jälleen virinnyt keskustelu Afganistanista. Jopa valtion duumakin uskaltautui esittämään uuden näkemyksensä tapahtumista. Venäjän ulkoministeriö kuitenkin katsoi, että uudelleen arvionti saattaisi synnyttää uuden syyteaallon Venäjän aggressiivisuudesta. Ulkoministeriön pyynnöstä kyseistä duuman lausuntoa Afganistanin sodasta ei hyväksytty. Meillä ei ole kuitenkaan mitään estettä esittää asiasta omaa mielipidettämme. Itse olen sitä mieltä, että Afganistanin operaatiota koskeva päätös oli aikoinaan periaatteessa oikea.

Toimintapäätös

Päätös joukkojen lähettämisestä Afganistaniin tehtiin joulukuussa 1979. Kyse oli silloin mittavasta sotilaallisesta avusta. Erikoisjoukkojen osasto oli toiminut maassa jo muutaman kuukauden sitä ennen. Nykyliberaalit ovat olleet suuttuneita siitä, että päätöksen joukkojen lähettämisestä teki NKP:n keskuskomitea eikä SNTL:n Korkein neuvosto ja tästä syystä nämä puhuvat päätöksen laittomuudesta.

Mutta kysymyksessähän ei ollut sodan julistaminen, vaan sotilaallisen avun antaminen Afganistanin hallitukselle, jonka koko kansainvälinen yhteisö silloin hyväksyi. Puheet aggressiosta alkoivat myöhemmin. Esimerkiksi USA:ssa tällaisissa tapauksissa päätöksen joukkojen lähettämisestä tekee maan presidentti eikä esimerkiksi kongressi. Ja perustuslain silloisten normien mukaan maan korkeimpana valtaelimenä toimi NKP:n keskuskomitean poliittinen toimikunta, kollektiivinen valtaelin, jonka tehtäviä nykyään hoitaa yksin Venäjän Federaation presidentti.

Avunpyynnöt Neuvostoliitolle

Miksi Afganistanin johto oli pyytänyt sitkeästi sotilaallista apua? Yleensä sellaisista pyynnöistä oli täytetty ehkä vain yksi kymmenestä. Huhtikuussa 1979 niin sanotun Huhtikuun eli Saur-vallankumouksen tuloksena valtaan oli noussut Afganistanin kansandemokraattinen puolue (AKDP), joka julisti uskollisuuttaan marxismi-leninismille. Todettakoon, että kukistaessaan tuolloin sitä ennen maata hallinneen klassisen feodaalisen järjestelmän, Afganistanin vasemmistolaiset eivät olleet tiedottaneet siitä Neuvostoliiton johdolle. He asettivat näin ollen neuvostojohdon tapahtuneen tosiasian eteen.

Moskovassa ei tietenkään voitu vastustaa aateveljien nousua valtaan, vaikka kukistettu järjestelmä olikin ollut Neuvostoliitolle toimiva ulkopoliittinen kumppani. Yhteistyö tämän järjestelmän kanssa oli ollut kiinteää ja jopa panssarivaunut, joilla kapinalliset ajoivat hallitsijan palatsille, oli valmistettu Neuvostoliitossa. Toisaalta, nimittää tätä vallankumousta pelkäksi seikkailuksi, olisi ollut väärin.

Vasemmistolaisten valtaannousu Afganistanissa ei ollut mikään poikkeuksellinen ilmiö. Maailmalla oli jo siinä vaiheessa kymmeniä sosialistisen orientaation maita, joiden joukossa mm. hyvin takapajuinen Etelä-Jemen ja sen syvästi uskonnollinen islamilaisväestö. Sitä paitsi Afganistanin ainoana poliittisesti järjestäytyneenä voimana olevien vasemmistolaisten asemat olivat hyvin vankat. Tässä yhteydessä riittänee mainita se, että muutamia kuukausia ennen Huhtikuun vallankumousta murhatun AKDP:n johtajan hautajaisiin osallistui satoja tuhansia ihmisiä.

AKDP:n sisäinen tilanne

Valitettavasti tilannetta kärjisti merkittävästi nyt maata hallitsevan vasemmistopuolueen sisällä tapahtunut ryhmäkuntien välinen taistelu. Tämä taistelu muuttui niin kiivaaksi, että vallankumouksellisen Afganistanin ensimmäinen johtaja murhattiin kilpailevan ryhmäkunnan johtajan käskystä. Kyseinen johtaja nousi valtaan murhatun tilalle. Ja jos murhattu johtaja oli järkevä ihminen, niin vallan kaapannut Amin osoittautui nyt äärivallankumoukselliseksi, joka pyrki toteuttamaan sosialismin lähes välittömästi. Lenin nimitti tällaisia tapauksia ”hyppäyksiksi välttämättömien vaiheiden yli”.

Tulos olikin helposti ennustettavissa. Tilanne massa kärjistyi muutaman kuukauden aikana. Luonteeltaan islamistinen oppositio alkoi nopeasti koota voimiaan. Kommunistisen ideologian lisäksi muita ideologioita ei maassa yksinkertaisesti ollut olemassa. Afganistanin silloiselle johtajalle selvisi, että omin voimin ei tilanteesta selvitä ja hän alkoi pommittaa Moskovaa avunpyyntökirjeillään. Saattoiko Neuvostoliiton johto vähätellä kyseisiä pyyntöjä? Luulen, ettei voinut, koska vasemmistovoimien epäonnistumisella Afganistanissa olisi ollut hyvin vakavat kielteiset seuraukset Neuvostoliiton koko ulkopolitiikalle. Eikä kysymys ollut vain siitä, että se olisi ollut kolaus Neuvostoliitolle eräänä suurvaltana, joka ei pysty puolustamaan liittolaisiaan, vaikka tälläkin asialla oli tärkeä merkitys.

AKDP sosialismin puolesta

Vielä yksi näkökohta. Afganistanissa ei ollut noussut valtaan sellainen ryhmä, joka olisi muodostettu Neuvostoliiton jakamien apurahojen odotusten perusteella, kuten oli tapahtunut joskus sosialistisen orientaation maissa. Kyseessä oli todellinen puolue, joka oli taistellut useita vuosia sosialismin puolesta ja tehnyt sen hyväksi suuria uhrauksia. Lännessä se leimattiin kommunistiseksi puolueeksi.

En tiedä, miksi Neuvostoliitto ei käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen, sillä niihin aikoihin Lännen analyytikoiden keskuudessa vallitsi peruuntumattomuuden teoria. Oltiin sitä mieltä, että jos jossakin maassa kommunistit ovat nousseet valtaan, niin se on tapahtunut ikuisiksi ajoiksi. Niinpä AKDP:n epäonnistumisen tapauksessa peruuntumattomuuden teoria tulisi kumotuksi. Se olisi johtanut Lännen painostuksen valtavaan kasvuun sosialistisia maita vastaan. Olihan niin, että jos sosialistinen järjestelmä voitaisiin todellakin kukistaa, niin silloin ei kannattaisi säästää voimia eikä varoja.

Joitakin perusteita on olemassa myös keskusteluille siitä, että Amin olisi muka halunnut muuttaa USA:han. Noin kuukauden päivät ennen Neuvostoliiton joukkojen laajamittaista lähettämistä maahan, luin eräästä vähemmän julkisesta kirjasesta artikkelin Aminin salaisista yhteydenotoista yhdysvaltalaisiin. Tapauksen propagandistinen näkökohta on kokonaan pois suljettu, koska kirjasen painos oli vain 130 kappaletta ja se lähetettiin vain tietyille henkilöille, mikä viittaa siihen, että jotain oli kuitenkin tapahtunut.

Ja vielä eräs ajatus, viimeinen tässä järjestyksessä, mutta ei merkityksensä kannalta. Liittolaistemme epäonnistuminen olisi tarkoittanut sotaintoisten islamistien nousua valtaan Afganistanissa, mikä olisi ollut välitön uhka Neuvostoliiton KeskiAasian tasavalloille.

Päätös joukkojen lähettämisestä väistämätön

Näin ollen päätös joukkojen lähettämisestä Afganistaniin oli väistämätön, erityisesti jos otetaan huomioon, että samantapaisia ennakkotapauksia oli ollut aiemminkin – tarkoitan Unkaria vuonna 1956 ja osittain Tshekkoslovakiaa vuonna 1968. Ajatuksena oli nyt vaihtaa maan johto ja toteuttaa vastaavanlaista politiikkaa. Pyydettyjen neuvostojoukkojen läsnäolo Afganistanissa auttoi torjumaan ulkopuolisen puuttumisen maan asioihin.

Afganistanin johtoa vaihdettiin, mutta tilannetta vastaavan politiikan toteuttaminen epäonnistui, kun hiljentymisestään huolimatta eri ryhmäkuntien välinen taistelu puolueen sisällä jatkui eikä onnistuttu millään löytämään virkaansa sopivaa ansioitunutta johtajaa. Ja tärkein asia oli se, että tämänkertainen puuttuminen maan sisäisiin asioihin oli ollut ennennäkemättömän laajaa.

Ottamalla huomioon Vietnamin sodan omakohtaisen kokemuksen yhdysvaltalaiset asettivat toiveensa Afganistanin sotatoimien maksimaaliseen pitkittämiseen ja laskelmoivat siten luovansa Neuvostoliiton johdolle sekä sisä- että ulkopoliittisia ongelmia. Tietysti USA:laiset eivät silloin tajunneet sitä, että flirttailemalla islamistien kanssa, he luovat tulevaisuudessa itselleen suuria ongelmia. Tämän tuloksena odotettavissa ollut Afganistanin tilanteen vakiintuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi.

Ei kuitenkaan Neuvostoliiton tappio

Tästä huolimatta laajalle levinnyt vertauskuva siitä, että Afganistan muistutti Neuvostoliitolle kahvatonta matkalaukkua, tuntuu yliammutulta. Ja sitä suuremmalla syyllä ei kannata puhua siitä, että Neuvostoliiton joukkojen kotiuttaminen Afganistanista olisi ollut tappiomme tunnustamista.

Joskus vuoden 1987 tienoilla olin lukenut erään yhdysvaltalaisen analyytikon kirjan, joka USA:n erikoispalvelujen jakamien tietojen perusteella kirjoitti siitä, että mujahideen-sissien taistelu oli asteittain laimenemassa. Tilanteeseen vaikuttivat myös neuvostoarmeijan ja Afganistanin hallitusjoukkojen taistelutaidon koheneminen sekä yhteiskuntataloudellisten uudistusten eteneminen, mikä nakersi kapinallisten tukijoiden pohjaa.

Ei sisäpoliittisia ongelmia Neuvostoliitolle

Afganistanin sota ei myöskään aiheuttanut vakavampia sisäpoliittisia ongelmia Neuvostoliitossa, kuten asiasta ovat kirjoittaneet eräät henkilöt, jopa väittäen Afganistanin sodan aiheuttaneen myös Neuvostoliiton luhistumisen. Itse asiassa tämä sota ei ollut suosittu, mutta ei aiheuttanut kuitenkaan vakavampia protesteja. Kuten eräs nykypäivämme analyytikoista totesi hyvin onnistuneesti, Neuvostoliiton väestön keskuudessa vallitsi lähestymistapa, jota kuvaa vanha englantilainen sananlasku: ”oikein taikka väärin, mutta se on minun maani”.

Näin ollen, ei kovin kaukaisessakaan tulevaisuudessa Afganistanin solmu olisi voinut asteittain avautua. Mutta sitten seurasi perestroika ja sen tuoma uuden ajattelun aikakausi. Se huomioi kumppanin etujen prioriteetin, eikä omia valtiollisia etuja. Ja jos Gorbatshov petti Itä-Euroopan liittolaisensa, niin mitä voidaan enää puhua Afganistanista.

Yhteenvetoja

Jos nyt ei lähdetä harhailemaan abstraktisen yleisinhimillisen moraalin yläilmoihin, niin silloin Afganistanin operaatio sopi hyvin yhteen geopoliittisia etujaan puolustavan suurvallan käyttäytymislogiikan kanssa. Näin erityisesti, jos huomioidaan se, että tapahtumien kehitys muodosti välittömän uhkan myös Neuvostoliiton alueille. Silloinen puuttumattomuus kehityksen kulkuun olisi saattanut johtaa vieläkin vakavampiin seurauksiin ja suurempiin uhrauksiin.

Kuka voi olla sinun paras naapurisi ja liittolaisesi? Tietenkin se, jonka ihanteet ovat samanlaisia kuin sinulla. Juuri tästä syystä USA on tukenut ja tukee pääoman valtaa ja porvarillista demokratiaa ja Neuvostoliitto tuki sosialismin ihanteita. Neuvostosotilaat antoivat todellakin internationalistista tukea Afganistanin kansalle. Samalla he täyttivät oman isänmaallisen velvollisuutensa, koska kyseinen tuki lujitti myös Neuvostoliiton rajoja.

Afganistanin kampanja ei ollut myöskään mikään seikkailu, jonka tuloksena neuvostopistimien avulla valtaan olisi muka nostettu neuvostoliittolaisittain ajattelevat sätkynuket. Tosiasiassa Gorbatshovin ja Jeltsinin pettämä sosialistinen järjestelmä nautti Afganistanin kansan melko laajaa tukea, koska Neuvostoliiton sotilaallisen ja kaiken muun tuen loppumisen jälkeenkin tämä järjestelmä pysyi vallassa vielä useita vuosia.

Voiton menetys Afganistanin tapahtumien myöhemmässä vaiheessa oli vielä yksi seuraus perestroikasta, joka huipentui sosialistisen valtion hävittämiseen. Afganistanissa rehellisesti isänmaallisen velvollisuutensa täyttäneet neuvostosotilaat eivät ole vastuussa tästä tapahtumasta. Kunnia näille kaatuneille ja hengissä selvinneille sotureille. Me muistamme heidän urotekonsa ja otamme oppia Afganistanin tapahtumista.

Julkaistu Kansan äänessä 2/2019